keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Unissaankin vela

Olen vela, vapaaehtoisesti lapseton. Niin kauan kuin muistan, olen tiennyt, etten halua lapsia. Kahdeksantoistakesäisenä vastustaessani minulle asetettuja odotuksia toteamalla, etten koskaan hanki lapsia, sain tietysti osakseni raivostuttavaa vähättelyä: "kyllä se mieli muuttuu, kun ikää tulee", "ei pidä sanoa 'ei koskaan', odota vain kun se biologinen kello alkaa tikittää". Nyt lähes nelikymppisenä minut otetaan onneksi jo vakavasti. Vaikka tunteeni eivät ole muuttuneet teini-iästä, olen oppinut sanomaan asian toisin: "tällä hetkellä ei ainakaan tunnu siltä". Kyllähän minä itse tiedän, että se "tällä hetkellä" kestää loppuelämän.

Monesti minulta on kysytty, miksei. Siihen on vaikea vastata. Kyseessä ei ole mikään periaatepäätös. Tähän ei ole pitkälle mietittyjä yhteiskunnallisia syitä. En ole päätynyt tähän valintaan harkinnan kautta, vaan aina tuntenut näin. Aiemmin sanoin vain, etten pidä lapsista, mutta se ei ole totta - rakastan moniakin lapsia. Minulle ei vain yksinkertaisesti ole valehtelematta ikinä, hetkeksikään, tullut sellaista tunnetta, että haluaisin lapsen. Koskaan en ole ottanut toisen lasta syliini toivoen, että se olisi omani. Koskaan en ole katsonut äitiyden onnesta hehkuvaa naista ja halunnut samastua.

Olen myös todennut, että tämä on tosi syvällä minuudessani oleva asia, paljon äitisuhteita ja sitoutumiskammoja syvemmällä oleva tieto. Luulen, että toisilla naisilla on yhtä vahva tunne siitä, että he haluavat elämäänsä lapsen. Ehkä tämä liittyy myös siihen, etten koskaan ole ajatellut olevani ensisijaisesti nainen. Olen aina kokenut olevani ensisijaisesti ihminen. En hahmota itseäni lainkaan naiseuden tai äitiyden kautta. Minulta puuttuu jokin geeni ;-) Onnellinen olen siitä, että puolisonikaan ei lapsia kaipaa.

Viime yönä näin hätkähdyttävän unen. Elämä oli muuten aivan samanlaista kuin nyt, mutta olin raskaana, vahingossa. Todentuntuiseksi unen teki sekin, että se oli jatkoa aiemmin näkemälleni samantyyppiselle unelle. Mutta unessa olin tämä minä, näine tunteineni, ja tiesin, etten voi pitää lasta. En vain voi.

Puoliso halusi lapsen, hän oli jo suunnitellut tulevaisuuttaan sen mukaan. Haaveillut. Ja kun raskautta oli kestänyt jo tovin, omat hormoninikin vaikeuttivat päätöksentekoa. Yritin ylipuhua itseni. Nythän olisi hyvä elämäntilanne lapselle. Ei. Kyllä tällä lapsella olisi oikeus syntyä. Ei. Kyllä teistä tulisi hyvät vanhemmat, tiedäthän sen. Silti ei. Vastustin koko olemuksellani.

Mietin raskausaikaa, ruumiillisuutta, lapsiperheen onnen- ja huolentäyttämää arkea. Mikään niistä ei tuntunut huokuttelevalta. Ajattelin samassa tilanteessa olevaa ystäväpariskuntaamme, jossa toinen naisista on raskaana. Mietin sitoutumista, sitä rakkauden määrää. En pysty, en tahdo, en kykene. Ennen kaikkea en halua.
Olin itsekin yllättynyt havaitessani, että koko ajatus ei kertakaikkiaan sovi minulle. Jokainen soluni pani vastaan. Minun olisi pakko keskeyttää raskaus, vaikka se olisi vaikeaa. Enkä pystynyt edes perustelemaan, miksi ei. Se oli vain selkeä en tahdo, johon törmäsin joka puolella kuin seinään.

Sitten keksin, että voisin soittaa parhaalle ystävälleni, joka hänkin on vapaaehtoisesti lapseton. Oli huojentavaa, että voisin saada tukea tuntemuksilleni. Sitten heräsin. Kello oli vähän yli neljä, olin punonut käsivarret tiukasti ristiin rinnalleni. Vatsaan koski. Loppuyö meni miettiessä, mikä minusta tekeekään tällaisen, minut. Miksi elämäni ja minuuteni on ehjä ilman lasta, ja miksi lapsi rikkoisi sen.

Muiden velojen ajatuksia voi lukea vaikkapa tästä blogista.

2 kommenttia:

vintti kirjoitti...

Miulla on lapsia. Kaksi.

Voisin myös kuvitella, että eläisin hyvää elämää, mutta erilaista- ilman lapsia.

Lapsi ovat toki maailman tärkein asia, mutta yritän parhaani mukaan pitää huolen, etteivät ainoa asia.

Elämähän on täynnä valintoja, ja tuo sinun valintasi on vainyksi niistä.
Se on varmaa, että tuota joutuu varmaan jonkin verran yhä ''puolustelemaan'' toisille ihmisille.
Ja nykyään varmaan vähemmän,kuin ennen.
Onneksi!

Jo itse elää elämää, joka tekee onnelliseksi- olivat valinnat millaisia tahansa, niin mitä me muut voimme-kuin olla iloisia toisen puolesta.
Näinhän sen kuuluu mennä.

Erilaiset ihmiset,valinnat,arvot- nehän ovat rikkautta,jolla syntyy monivivahteisuutta koko yhteiskuntaan.

Aurinkoa kevätpäiviisi!

Ja pakko sanoa vielä- tuo siun ed.postauksesi siipastasi sai minut taas muistamaan paremmin, millaisen nuoren miehen kanssa asun. Millainen poikani on, j a kuinka tuo ajatus,toimintamalli todellakin kulkee hänenkin korviensa välissä.

Kuvaus oli loistava.

Kiitos sitä!

Möme kirjoitti...

Kiitos kommentista, kiva kun tulit lukemaan. Voimia arkeesi!

Ajatella, että siellä on jo leskenlehtiä. Täällä vielä ehjät hanget.